Siepattu äiti löysi vihdoin turvaa Suomesta, mutta kaipaa kovasti lapsiaan

Nakout istuu Suomessa keittiön pöydän ääressä. Kynä kädessään hän miettii, mitä kirjoittaisi tyttärelleen, jota hän ei ole nähnyt yli 15 vuoteen. Hän pitää puhelintaan lähistöllä, jotta voi tarpeen vaatiessa tarkistaa oikeinkirjoituksen. Nakoutin tytär ja kaksi poikaa ovat Ugandassa, 7000 kilometria kaukana hänestä.

---

“Hei, ihana tyttäreni”, hän kirjoittaa sinisellä kuulakärkikynällä. “Ole vahva, äiti rakastaa sinua kovasti. Puhuisit äitisi kanssa, ole kiltti.”

Aikoinaan Nakout, hänen aviomiehensä Akollo ja heidän kolme pientä lastaan elivät itäisessä Ugandassa sijaitsevan pienen ja rauhallisen Sorotin kaupungin laitamilla.

He asuivat Akollon heille mudasta ja kepeistä rakentamassa kodissa, jota peitti aaltopeltikatto. Perheen kesken kinasteltiin jalkapallosta tai tavallisista arkisista asioista, mutta elämä oli mallillaan.

Arsenalin pelien seuraaminen oli Nakoutin entisen elämän kohokohtia.

Kun Nakoutilla oli ylimääräistä rahaa, hänellä oli tapana sonnustautua kallisarvoiseen Arsenalin pelipaitaansa ja suunnata paikalliseen kuppilaan katsomaan ottelua muiden jalkapallofanien kanssa ja ottamaan pari olutta.

Sitten elämä muuttui – lopullisesti.

Yhtenä lokakuisena yönä vuonna 2003, keskiyön tienoilla, heidän pienen talonsa etuovi potkaistiin yllättäen auki. Tulijat olivat aseistettuja miehiä Herran vastarinta-armeijasta (eng. Lord’s resistance army, LRA), joka tunnetaan yhtenä Afrikan raakalaismaisimmista kapinallisjoukoista.

Sotilaat sitoivat Akollon kädet selän taakse. Sitten he teloittivat tämän viidakkoveitsellä.

Nakoutin tyttövauva, Ruth, tempaistiin hänen selästään ja paiskattiin heidän talonsa seinää vasten. Hänen kaksi poikaansa, Baker ja Joseph, piiloutuivat sängyn alle. Nakout marssitettiin pimeyteen. Elämä pysähtyi.

 

Joseph Kony perusti LRA:n vuonna 1986 julkisena tavoitteenaan hallita Ugandaa omien Raamatun kymmeneen käskyyn pohjautuvien tulkintojensa mukaan.

Todellisuudessa ryhmittymä ei ollut juuri muuta kuin ryöstelevä rikollisjoukko, joka keksi luovia tapoja harjoittaa julmuutta, ja jolla oli maine kymmenien tuhansien lasten sieppaajana.

Nakoutin seuraavat kymmenkunta vuotta kuluivat seksiorjana Keski-Afrikan syrjäisillä rajaseuduilla.

Nakout ei kyennyt ottamaan yhteyttä perheeseensä, joten hänen ainoa keinonsa selviytyä seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pitkistä marsseista oli sysätä tunteensa syrjään, laittaa ne jäihin ja luopua toivosta nähdä lapsiaan enää koskaan.

 

Nakout pakotettiin useita kertoja osallistumaan okkulttisiin seremonioihin, jotka ovat keskeinen osa Konyn tunnettua julmaa mystiikkaa.

Jos hän olisi kieltäytynyt, hänet olisi surmattu. Äärimmäisestä väkivallasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, pahoinpitelyistä ja kuolemasta tuli osa Nakoutin arjen elämää.

Orjuutensa aikana hän sairastui siitä, kun näki LRA:n uhreihin kohdistumia julmia hyökkäyksiä.

Nakoutista itsestään tuli ryhmittymän salaperäisen johtajan Konyn suosikkileikkikalu, ja lopulta hän tuli raskaaksi hänelle. Kony nimesi lapsen Joseph Konyksi, kuten oli tehnyt monille muillekkin siittämilleen pojille. Poika vietiin Nakoutilta pian syntymänsä jälkeen. Hän ei ole nähnyt poikaansa sen jälkeen.

“Minut vietiin, kun sinä olit seitsemän kuukauden ikäinen”, Nakout kirjoittaa tyttärelleen. “Olin siepattuna viidakossa 12 vuotta, kunnes onnistuin pakenemaan Eurooppaan, ja nyt elän Suomessa turvassa.”

Huhtikuussa oleskelulupansa Suomessa varmistanut Nakout muutti hiljattain omaan asuntoonsa Vaasassa. Hän osti asuntoonsa sohvaryhmän ja sängyn.

Vaasassa hän ei ole yksin.

Valtavan pitkän matkan kuljettuaan Nakout on nyt alkanut kotiutua ja saada ystäviä.

Vaasassa asuu satoja ihmisiä, jotka ovat paenneet sotia, konflikteja ja vainoja Afrikasta, jotka ovat muuttaneet muutaman viime vuosikymmenen aikana.

Vain reilun puolentoista kilometrin päässä on luterilainen kirkko, jossa Nuban vuorilta Sudanista pakolaisena tullut pappi Stephanos pitää jumalanpalvelusta. Nakout osallistuu siihen joka sunnuntai. Hän laulaa ja keinahtelee seurakunnan mukana samaan tapaan kuin aikoinaan Ugandassa omassa paikallisessa kirkossaan. “Se muistuttaa minua niistä ajoista, onnellisista ajoista…”, hän sanoo.

Kirkkoa vastapäätä on kulttuurikeskus, jossa Nakout opettaa englantia pakolaisnaisia tuoden esiin itsestään vasta löytämänsä voiman ja itsevarmuuden.

“Harjoittele, älä ujostele. Ei täällä kukaan ole täydellinen”, hän nuhtelee oppilaitaan lempeästi. Jälkeenpäin he juovat kakkukahvit iloisesti kikatellen.

Nakout käy useimpina aamuina pitkällä juoksulenkillä rauduskoivumetsässä ja pelaa ystäviensä kanssa frisbeegolfia, joka on pitkinä kesäiltoina tunnetusti suomalaisten suosikkipeli.

 

“En ikinä voita kun pelaan, koska laji on minulle vielä uusi, mutta minä en anna periksi. Takaan, että ensi kesänä minä olen se, joka voittaa”, hän sanoo kuljeskellessaan kasvitieteellisessä puutarhassa pelin jälkeen. “En anna periksi, en ikinä. En ikinä anna periksi, vaikka mikä olisi.”

Päästyään pakoon LRA:lta Nakout päätyi lopulta Kreikkaan, mutta siellä vallitsevat huonot olosuhteet eivät tehneet hyvää hänen fyysiselle ja psyykkiselle terveydelleen. Kaikki muuttui, kun hän saapui Suomeen. Hänen elämäntilanteensa on vihdoin vakaa, ja hänen terveytensä on paranemassa. Nakoutin matka ei kuitenkaan ole vielä läheskään lopussa.

Vähän sen jälkeen kun Nakout oli saapunut Eurooppaan hän onnistui ottaa yhteyttä poikiinsa, Ruthin isoveljiin.

He olivat epäluuloisia. He eivät suostuneet uskomaan äitiään ennen kuin näkisivät hänet ilmielävänä.

Alkujärkytyksestä toivuttuaan Baker ja Joseph ovat alkaneet rakentaa perhesuhteita uudelleen puhelimen välityksellä. On sekä rauhoittavaa että tuskallista puhua heidän kanssaan kerran viikossa.

“Lupaan, että me tapaamme jälleen.”

Jokainen keskustelu vahvistaa luottamusta, mutta nostaa myös esiin Nakoutia ahdistavan tunteen siitä, että hän on pettänyt lapsensa. Nakout tuntee syyllisyyttä selviytymisestään ja jakaa heidän kokemuksensa hylätyksi tulemisesta.

“Tiedän, että sinulla on ollut elämässäsi koettelemuksia… En ole ollut teille hyvä äiti, rakkaat lapseni”, hän kirjoittaa huolellisesti paksulle vaaleanpunaiselle kortille. “En olisi halunnut sellaista tapahtuvan, mutta minä lupaan, että me tapaamme toisemme taas.”

Nakout kirjoittaa kirjettä, koska hänen tyttärensä ei suostu vieläkään vastaamaan puhelimeen.

Ruthin silmissä hänen äitinsä kuoli 15 vuotta sitten. Tämä Keski-Afrikan viidakoista ilmestynyt nainen on joku muu. Jossain mielessä Ruth on oikeassa. Entistä Nakoutia ei enää ole.

Nakout toivoo kuitenkin, että kirje osaltaan selittäisi, missä hän on ollut. Se voisi myös rohkaista Ruthia ymmärtämään ja ehkä antamaan anteeksi, jotta he voisivat lopulta tehdä sovinnon.

“Lupaan, että me tapaamme jälleen”, hän kirjoittaa. “Äiti on vielä elossa.”

Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä