Nyabiheken pakolaisleiri sijaitsee kolmen tunnin ajomatkan päässä Ruandan pääkaupungista Kigalista. Leiri on 15 000:n Kongon demokraattisesta tasavallasta paenneen pakolaisen koti. Se sijaitsee kauniilla paikalla kukkulan huipulla, josta avautuu laaja näkymä itäisen Ruandan vihreille kukkuloille, jotka vähitellen häipyvät utuiseen sineen.
Leiri on pieni kylä, jossa kadut ja kujat kulkevat ristiin rastiin mudasta hyvin rakennettujen talojen välillä. Ankarista elinoloista huolimatta kaikki on siistiä ja järjestyksessä. Ihmiset heräävät aikaisin, naiset hoitavat kotitöitä, miehet kävelevät rinnettä alas työpaikalleen laaksoon ja lapset käyvät koulua.
Ihmiset kokoontuvat YK:n pakolaisjärjestön toimiston ulkopuolelle odottamaan tapaamista tai haastattelua henkilökunnan kanssa. Jonossa on myös kainalosauvojen avulla liikkuvia henkilöitä, joilla on fyysisiä vammoja.
Agnesin tarina
Agnes on kolmekymppinen nainen. Hän liikkuu reipasta vauhtia kainalosauvoilla, eikä epätasainen ja kivikkoinen maa näytä haittaavan hänen kulkuaan. Hänen talonsa on aivan kulman taakse johtavan kapean kujan päässä.
Kun katsoo Agnesin kävelyä ja liikkumista, ei arvaisi, että hänellä on jalkaproteesi. Se on piilossa hänen hameensa alla, ja hänen liikkeensä ovat täysin luonnollisia. Jalka on uusi ja ollut hänellä vasta muutaman viikon, ja hän on erittäin onnellinen. “Aikaisemmin minulla oli kömpelö puujalka ja kävelin hankalasti kahdella kainalosauvalla. Nyt käytän vain yhtä kainalosauvaa ja voin jopa kävellä tielle saakka kokonaan ilman kainalosauvoja! Voin myös kantaa tavaroita molemmissa käsissä, mitä en voinut tehdä ennen.”
Agnesin tarina on samanlainen kuin monen muun pakolaisen. Hän astui maamiinan paetessaan kotoaan Itä-Kongosta, alueelta jonka kaksi vuosikymmentä kestänyt konflikti on tuhonnut. Vammansa vuoksi hän ei pystynyt pakenemaan yhdessä muiden kyläläisten kanssa, vaan hänen oli päästävä Ruandaan omin avuin. Miten hän onnistui siinä?
“Kukaan ei auttanut minua, vaan minun piti raahautua eteenpäin tiellä ja käyttää matkan varrelta löytämiäni keppejä kainalosauvoina. En pystynyt kävelemään pitkiä matkoja. Yövyin ystävällisten ihmisten luona, jotka antoivat minulle ruokaa ja suojan.”
Suomi on yksi UNHCR:n merkittävimmistä ja luotettavimmista lahjoittajista. Vuonna 2016 Suomi oli UNHCR:n yhdeksänneksi suurin lahjoittaja asukasta kohden. Suomi lahjoitti yhteensä 25 miljoonaa euroa (28 miljoonaa dollaria), josta 7 miljoonaa oli varoja, joita ei ole korvamerkitty. Ne ovat erittäin tärkeitä, jotta UNHCR voi toimittaa keskeytyksettä välitöntä apua sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Rahoitus kohdistetaan esimerkiksi hätätilanteihin ja operaatioihin, jotka ovat hyvin alirahoitettuja ja jotka tapahtuvat paikoissa, jotka saavat vain vähän tai ei lainkaan huomiota, usein ”unohdetuissa tai näkymättömissä pakolaistilanteissa”. Suomi on osallistunut myös antamalla usean vuoden ajan temaattista rahoitusta eri tavoin vammautuneiden ihmisten suojelun lisäämiseksi pakolaistilanteissa. Näin apu on saavuttanut kaikkein syrjäytyneimmät ja heikoimmassa asemassa olevat ihmiset eri puolilla maailmaa.
Nyt pakomatka on enää tuskallinen muisto, ja Agnes on vakiinnuttanut asemansa neuvokkaana pakolaisyhteisön jäsenenä. Hän on naimisissa ja hänellä on seitsemän lasta. Perheestä huolehtimisen lisäksi hän ansaitsee rahaa ompelemalla vaatteita.
Agnes on yksi 75:stä Nyabiheken pakolaisleirillä asuvasta ihmisestä, joiden elämänlaatu on parantunut merkittävästi. Tähän on vaikuttanut suuresti Suomen hallituksen rahoittama hanke “Siirtymään joutuneiden vammaisten henkilöiden suojelun vahvistaminen” . Vammautuneille ihmisille on hankkeen myötä annettu kainalosauvoja, pyörätuoleja ja raajaproteeseja, niin että he ovat päässeet liikkumaan ja saaneet omanarvontuntonsa takaisin. Eräs avustustyöntekijä kertoo, että hanke kattaa muutakin kuin aineellisen tuen: “Aikaisemmin leireillä ei nähty vammautuneita ihmisiä. He olivat näkymättömiä. Heidän piti jäädä kotiin, koska he eivät pystyneet liikkumaan. He eivät olleet osa yhteisöä.”
Nykyisin muu yhteisö hyväksyy vammaiset, eikä heitä enää pidetä ulkopuolisina. Osana hanketta on perustettu vammaisten yhdistys, joka tuo esille vammaisten pakolaisten asioita ja tarjoaa keskinäistä tukea jäsenilleen. “Tapaan vammautuneita kanssasisariani ja -veljiäni monta kertaa viikossa, ja me keskustelemme meille yhteisistä asioista”, kertoo Agnes. Yhdistys myöntää jäsenilleen myös pienlainoja, joiden avulla voidaan luoda toimeentulomahdollisuuksia.
Tämän kokonaisvaltaisen lähestymistavan, jossa huomioidaan leirin vammaisten erilaiset tarpeet, on mahdollistanut sekä Suomen temaattinen rahoitus, joka vahvistaa maailmanlaajuisesti vammaisten asemaa pakkomuuttotilanteissa, että Suomen korvamerkitsemätön 7 miljoonan euron vuosittainen lahjoitus. Tämä tuo hankkeeseen joustavuutta ja mahdollistaa sen, että UNHCR voi priorisoida ja myöntää varoja sinne, missä tarve on suurin. Tästä syystä hankkeessa huomioidaan nyt laajasti vammaisen väestön, mukaan lukien vammaisten lasten, tarpeet.
Leonie ja hänen poikansa Gad
Leonie huolehtii yhdeksänvuotiaasta pojastaan Gadista. Pojalla on CP-vamma, eikä hän pysty kävelemään. Vielä hiljattain pojan elämä rajoittui kodin seinien sisäpuolelle, ja hän oli harvoin ulkona. Vammaishankkeen ansiosta hänellä on nyt pyörätuoli, jonka avulla hän voi liikkua kotona, ja hänet voidaan auttaa myös ulos tapaamaan muita lapsia ja seurustelemaan heidän kanssaan. Pojan äiti sanoo, että tämä ei ole ainoastaan parantunut pojan fyysistä kuntoa, vaan myös edesauttanut tämän henkistä kehitystä. “Ennen poika ei pystynyt syömään itse, mutta nyt hän saa syötyä oikealla kädellään pyörätuolissa istuen. Hän on myös alkanut ilmaista tarpeitaan ja kommunikoida paljon paremmin.”
Hanke on muuttanut merkittävästi sosiaalista suhtautumista etenkin vammaisiin lapsiin. Ennen katsottiin, että nämä lapset eivät sovellu opetukseen, eivätkä he vamman laadusta riippumatta käyneet koulua. Fyysisesti vammaisella lapsella, joka on eristetty vuosiksi kotiin, on myös henkisten tai kognitiivisten häiriöiden riski. Nyt leirin vammaiset lapset käyvät koulua ja edistyvät vanhempiensa ja opettajien hämmästykseksi siinä missä ikätoverinsa. Osana hanketta opettajat koulutettiin huomioimaan vammaisten oppilaiden tarpeet, ja vanhemmat saatiin osallistumaan tietoisuutta lisäävän kampanjan avulla.
