Kenenkään ei pitäisi joutua hengenvaaraan päästäkseen perheensä luo

Manalin henki oli vaarassa, joten hän teki päätöksen, jota yhdenkään äidin ei pitäisi joutua tekemään: hän jätti lapsensa taakseen ja pakeni Tanskaan.

Manal odottaa päätöstä turvapaikkahakemukselleen Tanskassa. © UNHCR/Magic Hour Films

Manal ja hänen kolme lastaan ovat onnellisia voidessaan istua yhdessä oman keittiönpöydän ääressä Kööpenhaminassa. Manalille on myönnetty poliittinen turvapaikka, ja hänen lapsillaan on tilapäinen suojelupäätös Tanskassa, mikä tarkoittaa, että he voivat vihdoinkin elää yhdessä. Tunnelma kuitenkin muuttuu nopeasti, kun Manal kertoo, mitä heidän oli käytävä läpi, jotta tähän tilanteeseen päästiin. ”En ole varma, onko minun hyvä muistaa vai ei”, Manal sanoo. ”Muistot herättävät fyysisiä tuntemuksia.”

Manal työskenteli Syyrian oikeusministeriössä, kun alkoi näyttää siltä, että hän saattaisi joutua maassa vallitsevan väkivaltaisen konfliktin uhriksi. Kun hänellä ei enää ollut muita vaihtoehtoja, hän teki päätöksen, jota yhdenkään äidin ei pitäisi joutua tekemään: hän pakeni henkensä edestä ja jätti kolme lastaan taakseen.

Manalin koti tuhoutui pommituksissa ja tulituksessa taisteluiden raivotessa. Kun kapinalliset uhkasivat häntä suoraan ja murhasivat tuomarin, hän ymmärsi oman henkensä olevan vaarassa. Hänellä ei ollut tarpeeksi aikaa ja rahaa järjestää koko nelihenkisen perheen matkaa, joten hän päätti lähteä yksin uskoen, että hänen lapsensa seuraisivat pian perästä. Kului kuitenkin yli vuosi, ennen kuin hän näki lapsensa uudelleen.

Manal pääsi turvaan Tanskaan joulukuussa 2014, mutta hänen huolensa eivät päättyneet siihen. Hänelle selvisi, että hänen olisi odotettava kolme vuotta, ennen kuin hänen perheensä voisi seurata perässä. Se tarkoitti, että hän joutuisi murehtimaan vielä kolme vuotta Syyriassa olevien lastensa kohtalosta ja siitä, että he tekisivät vaarallisen matkan Eurooppaan yksin.

”Kukaan ei halua elää ilman lapsiaan.”

”Minulla oli yksi toive”, Manal sanoi. ”Haluan nähdä lapseni. En voi kuvitellakaan elämääni ilman heitä. ”Kukaan ei halua elää ilman lapsiaan.”

Epätoivoisena Manal kääntyi ihmissalakuljettajien puoleen tuodakseen perheensä Tanskaan mahdollisimman pian.

Lasten matka alkoi lokakuussa 2015, kun Manalin vanhin tytär Sarah kirjoitti, että he olivat löytäneet jonkun, joka voisi kuljettaa heidät rajan yli Turkkiin ja järjestää heidät siellä Kreikkaan menevään veneeseen. Manal oli innoissaan, kun Sarah kirjoitti, että he olivat viimein saapuneet rannikolle ja nousisivat veneen kyytiin varhain seuraavana aamuna.

Sen jälkeen Manal ei kuullut lapsistaan mitään. Hän meni nukkumaan peläten pahinta ja heräsi aamulla uutiseen, jonka mukaan Turkista Lesbokselle matkalla ollut vene oli hajonnut. Monet kyydissä olleista olivat pudonneet mereen. Manal tiesi, että hänen lapsensa olivat olleet tuon veneen kyydissä.

Manalin maailma romahti, kun uutisissa kerrottiin, kuinka monta miestä, naista ja lasta oli hukkunut. Manal oli yksin vastaanottokeskuksessa, ja syyllisyyden piinaamana hän käpertyi kasaan, tärisi, eikä voinut liikkua.

”Mitä tarkoitusta on elämällä, jos lapsesi ovat kuolleet?”

Neljäntenä päivänä Manal löysi kuvan hukkuneesta pojasta, joka näytti aivan hänen kahdeksanvuotiaalta pojaltaan Karamilta.  Pojalla oli samanlaiset kiharat hiukset, samanlaiset silmät, samat viattomat kasvot. Valokuva oli epätarkka, mutta poika olisi hyvin voinut olla Karam.

”Mitä tarkoitusta on elämällä, jos lapsesi ovat kuolleet?” Manal kysyi itseltään. ”He eivät halunneet mitään muuta kuin turvaa, ja nyt he ovat kuolleita, koska minä sanoin, että Tanskaan on turvallista tulla.”

Kymmenen päivää myöhemmin Manal sai Facebook-viestin. Se oli lyhyt eikä hän tuntenut lähettäjää, mutta se oli arvokkain mahdollinen viesti, minkä äiti voi saada. Siinä luki vain: ”Lapsesi ovat elossa.  He ovat Turkissa.”

Vaikka Manal oli huolissaan lastensa turvallisuudesta, nämä päättivät yrittää meren ylittämistä uudelleen – ja pääsivät viimein Kreikkaan Lesboksen saarelle.

Matka Euroopan halki kesti vielä miltei kuukauden, ennen kuin he pääsivät viimein äitinsä luo Tanskaan marraskuussa 2015. He olivat olleet erossa jo yli vuoden.

Manal asuu nykyään lapsineen Tanskassa  – he ovat turvallisesti yhdessä, mutta menneisyyden muistot vainoavat heitä yhä. ”Kenenkään ei pitäisi joutua ylittämään merta ja vaarantamaan henkensä päästäkseen perheensä luo”, Manal sanoo. ”Ei kenenkään.”

Manal ja hänen kolme lastaan, Karam, 8, Joudy, 13, ja Sarah, 18. © UNHCR/Johan Bävman

 

Sea of Sorrow, Sea of Hope on dokumenttielokuva Manalista ja hänen taistelustaan lastensa pelastamiseksi sodan repimästä Syyriasta. Se avaa ikkunan niiden tuhansien pakolaisperheiden todellisuuteen, jossa sota, rajat ja Euroopassa ja muualla maailmassa tiukentuvat lait hajottavat perheitä – näiden lakien vuoksi monet joutuvat vaarantamaan henkensä vaarallisilla salakuljetusreiteillä.

Katso traileri:

Lisätietoa Sea of Sorrow, Sea of hope -dokumentista virallisilla nettisivuilla:  www.seaofsorrowseaofhope.com